Skotlannista Haidukseen

Haidus ei ole vain seitsemänkymmenen hehtaarin saari Uudenkaupungin edustalla. Se on saari, jonka palasiin voit törmätä Suomen kansallismuseon tai vaikkapa Tampereen Tuomiokirkon seinässä.

Jollei seiniin törmäily kiinnosta, niin seuraavalla Skotlannin reissulla kannattavaa ainakin suoda pieni ajatus Aberdeenin mukulakivikatujen kivien hakkaajille.

Kaikkien näiden paikkojen juuret johtavat näet juuri Haiduksen saarelle, missä 1900-luvun alussa hakattiin saaren hyvälaatuista harmaata kiveä ja laivattiin sitä aina Australiaa myöten.

Asutus

Jo ennen kivenlouhintaa Haiduksessa oli asutusta kalastajatilalla, mutta saaren elämä muuttui melkoisesti, kun Suomen Kiviteollisuus Oy sai luvan harjoittaa siellä kivenlouhintaa. Sen aikainen teollinen toiminta ja mantereelta tulleet uudet työntekijät aloittivat uuden ajan Haiduksessa.

Saarelle rakennettiin tiloja varsinaista toimintaa varten sekä asuinrakennuksia työmaan henkilökunnalle. Työntekijät, jotka pääosin olivat rangaistusvankeja, asuivat vaatimattomammassa parakissa, mutta työmaan johtajan asuntoa kutsuttiin oikein ”villaksi”. Saaren lapset saivat myös satunnaista opetusta työnjohtajan rouvan luona, mutta pääosin edelleen kuljettiin kouluun muualle. Toimipa saaressa jonkinlainen kauppakin hetken aikaa.
Nyt näistä rakennuksista on muistona vain kivijalkoja ja tarinoita.

Tarinat

Sammaloituneet kivijalat, vähitellen metsittyneet pellot ja yhä outona ja hiljaisena muistomerkkinä toimivat valtavat rääpekivikasat ovat saaren tämänkin päivän toiminnan ja elämän takana.

Ihmisen järkkymätön tahto saarella on raivannut pellot, kylvänyt viljan ja elättänyt perheen. Hieman toisenlainen tahto on vienyt sananmukaisesti läpi harmaan kiven.

Homo sapiensin voima ja valta ovat aistittavissa, mutta selkeimmin saarella kuitenkin näkyy luonnon ikiaikainen kiertokulku, jolle ei dynamiittikaan ole mahtanut mitään. Tätä taustaa vasten Haidus onkin paratiisi niille, jotka vielä osaavat yhdistää myös ihmisen osaksi luontoa.

Ihmiset

Saariston ihmiset ovat oma luku sinällään. Vuodenaikojen vaihtelu on kasvattanut olosuhteisiin sopeutuvan saaristolaisen, jonka innovatiivisuus ja sitkeys ovat tulleet esiin mitä moninaisimmin tavoin.

Tuskin oli Haiduksen päärakennus vuonna 1925 palanut, kun jo kaupungissa purettiin uutta taloa saareen siirrettäväksi. Hirsi kerrallaan nykyinen päärakennus sai muotonsa ja vahingosta viisastuneena päälleen peltikaton päreisen sijaan.

Jopa mantereelta saapuneet rangaistusvangit ihastuivat saareen niin, että sääntöjä vastaan rikkoneinakin valitsivat rangaistukseksi mieluummin selkäsaunan, kuin saarelta häädön.

Tämän päivän monialaosaajat voisivat ottaa oppia saariston asukkaista, jotka nostivat rysästä ruokakalansa ja vaihtoivat ylimääräiset kalat aina Tukholman toreja myöten lankaan, josta taas kudottiin uudet verkot ja pyydykset.

Koska perunoita piti kalasoppaankin saada, myös pellot oli raivattava. Vesialueiden asiantuntijoina moni eksyi vielä luotsin hommiin. Laivat oli saatava turvallisesti satamiin ja kukapa sen paremmin hoiti, kuin paikalliset asukkaat. Ja olihan vesillä liikkumisen taidosta hyötyä kieltolain aikaankin, vaikkei siitä nyt sen enempää puhuttaisikaan.

Puhe

Kun puhe lakkaa, ajatukset alkavat sekoittumaan ja tarinat unohtumaan. Näin saatetaan jälleen yksi vaihe historiastamme haudan lepoon. Unelmat, jotka ehkä joskus olivat, ovat vain hätäinen häivähdys auringon painuessa mailleen.
Haiduksessa puhe ei kuitenkaan lakkaa. Sen takaavat kevään koululaiset, alkukesän yritysvieraat, heinäkuun turistit ja syksyn luontoihmiset. Niin kauan kuin saari vetää ihmisiä, sen tarinat siirtyvät yhä uusille ihmisille ja ehkä osa tästä erikoisesta ympäristöstä elää ainakin ihmisten mielissä.

Mieli

Mieli tekisi jatkaa, mutta nyt allekirjoittanut toteaa vain yhden unelmistaan käyneen toteen saaren myötä ja toivoo Haiduksen ja sen mahdollisuuksien tarjoavan sinullekin unohtumattoman elämyksen.

Terveisin Janne Laitinen